Huomenna!

Huomenna se kuukausia odotettu lento sitten on. Toisin kuin useilla viime päivinä Japaniin lähteneillä opiskelijakavereillani, minulla mieli ei ole kovinkaan rauhallinen - en muista, milloin viimeksi olisin ollut näin jännittynyt. Olo on samaan aikaan innostunut (kaikesta mahtavasta mikä Tokiossa odottaa), hermostunut (monien käytännön asioiden hoitamisesta Tokiossa) ja vähän haikea (tuttujen ihmisten, paikkojen ja tapojen taakse jättämisestä). Tuntuu kuin aivoni eivät vieläkään kunnolla käsittäisi sitä seikkaa, että asun tosiaan seuraavat kuusi kuukautta Tokiossa ja opiskelen Tokion yliopistossa! Se vain kuulostaa uskomattoman hyvältä ollakseen totta.

Koko syyskuu on tuntunut menevän tosi nopeasti ja samalla erilaiset valmistautumissuunnitelmani ovat hieman lässähtäneet. Piti kerrata aiemmin oppimiani kanjeja. Piti lukea kaikki viime matkalla ostamani lähes 30 mangaa luentunymmärtämisharjoituksena. Piti aktiivisesti etsiä Helsingin keskustasta japanilaisturisteja, joiden kanssa treenata puhetta. Kaikkia kyllä tein, mutta paljon vähemmän kuin olin suunnitellut. Motivoivimmaksi kielenharjoittelutavaksi muodostuikin animen katsominen ilman tekstityksiä. Toivottavasti edes kuullunymmärtämiseni on siis kelvollisella tasolla! Siitä ei kuitenkaan ole hyötyä kirjallisessa placement testissä (8.10.), jossa määritetään, minkä tasoisille japaninkursseille kukin vaihto-oppilas pääsee. Onneksi siihen on vielä yli viikko, joten harjoitteluaikaa on vielä. Toisaalta tuntuu, ettei kielikurssin tasolla ole välttämättä ratkaisevan suurta merkitystä, kun Tokiossa eläessäänkin oppii jo muutenkin oletettavasti valtavasti japania.

Kauan stressaamani pakkaaminen (ja siinä samassa asunnon tyhjentäminen) on nyt suoritettu viime silauksia vaille loppuun, ja tilavaan matkalaukkuuni tuntuu jopa jäävän kiitettävästi tyhjää tilaa. Tänä viimeisenä iltana suunnitelmani on enää katsoa Barakamon-animen viimeinen jakso ja mennä sen verran aikaisin nukkumaan, että jaksan huomenna aloittaa seikkailuni virkeänä. Lentoni on tosin iltapäivälento, joten kauhean aikaisin ei onneksi tarvitse herätä. Vanhempani sitten saattavat minut lentokentälle. Kovin kauaa perhe ei kuitenkaan ole minusta erossa, sillä heillä on jo lentoliput ostettuina joulukuun lopun ja tammikuun alun Tokio-oleskelua varten! Melkein yhtä paljon kuin omaa vaihtoani odotan myös sitä, että pääsen esittelemään heille Tokion upeutta.

Paras lopettaa kirjoittaminen tähän ja jatkaa jännittämistä. Seuraavaa blogipäivitystä luvassa keskiviikkona - ensimmäistä kertaa TOKIOSTA!